Kaikki uupumus ei ole kiirettä – kaksi erilaista uupumisen muotoa
Uupumus on asia, josta puhuttaessa huomio kohdistuu usein kiireeseen. Liian täyteen kalenteriin. Ylisuuriin vaatimuksiin. Loputtomiin tehtävälistoihin.
Mutta kaikki uupumus ei synny kiireestä.
Työssäni näen toistuvasti kaksi erilaista uupumisen muotoa, jotka näyttävät ulospäin erilaisilta, mutta tuntuvat sisäisesti yhtä raskailta.
1. Ylikuormituksen uupumus
Tämä on se tuttu versio.
Työpäivät venyvät.
Palautuminen jää vajaaksi.
Rajat hämärtyvät.
Tavoitteet kiristyvät.
Ihminen tekee paljon – ja silti kokee, ettei tee tarpeeksi.
Ylikuormituksen uupumuksessa hermosto käy jatkuvalla ylikierroksella. Keho ei ehdi palautumaan. Uni heikkenee. Ajattelu kaventuu. Merkityksellisyys alkaa haalistua.
Kysymys on usein: Miten ehdin kaiken? Miten ihmeessä jaksan?
2. Merkityksettömyyden uupumus
Tämä on usein vaiettu.
Merkityksettömyyden uupumus voi syntyä työssä, jossa vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset tai rooli tuntuu irralliselta. Se voi syntyä myös työelämän ulkopuolella työttömyydessä, sairauslomalla tai eläköitymisessä.
Arjesta katoaa rakenne.
Roolista katoaa selkeys.
Päiviltä katoaa suunta.
Kysymys ei ole kiireestä. Kysymys on kokemuksesta: Onko minulla väliä?
Yhteinen nimittäjä: riittämättömyys
Vaikka nämä kaksi uupumisen muotoa ovat erilaisia, niitä yhdistää yksi kokemus: riittämättömyys.
Työssä:
“En jaksa tarpeeksi.”
“En ehdi tarpeeksi.”
Työn ulkopuolella:
“En ole tarpeellinen.”
“En tuota mitään.”
Työhyvinvointi ei riipu asemasta.
Se riippuu siitä, kokeeko ihminen olevansa riittävä suhteessa ympäristöönsä ja itseensä.
Ja tämä kokemus ei synny sattumalta. Se syntyy rakenteista.
LUE myös blogisarjan OSA 2: Suoritusidentiteetti – työelämän näkymätön kuormittaja
